Cloudriven Jukolan rasteilla

Kangasala-Jukola järjestettiin menneenä viikonloppuna keskellä kauneinta hämäläistä maalaismaisemaa Raikun kylässä, Heponiemen maastoissa. Cloudrivenin sitkas veljeskatras suuntasi historiassaan seitsemänteen Jukolan viestiin luottavaisin tunnelmin. Olihan takana rankka vuosi Veli-AJ:n järjestämillä Suunnistus ja juoksutekniikat tiheiköissä, pyörivin kivin ja lohkarein varustetuilla poluilla -kursseilla. Näiltä kursseilta ammennetuin opein lähdimme kohti tätä mystistä ja tarunhohtoista viikonloppua kuitenkin myös hieman pelonsekaisin tuntein. ”Koskaanhan ei tiedä mitä sieltä tulee vastaan, vaikka harjoitusmaastoissa olisikin käyty taajaan”, totesi lakonisesti yksi joukon konkareista Tohtori Tolonen virittäen kirkuvan punaisia suunnistussukkia jalkaansa. Jo legendaksi taannoiselta Lappeenrannan keikalta muodostuneet keltaiset Haisaappaat oli jätetty kuitenkin toiveikkaasti pääkaupunkiseudulle, olihan sääkartoille piirretty suunnistuksen kuningastapahtuman ajalle pelkkää poutaa ja sunnuntaille jopa hieman hikoiluttavia lukemia.

 

Itse suuntasin jo perjantai-iltana paikalle suoraan kotiseudultani Patagonian ylängöltä, jossa olin viettänyt viimeiset kuukaudet harjoitellen. Ovathan nuo kotiseutuni maastonmuodoiltaan ja kasvustoiltaan täysin identtiset Heponiemen karttaan verrattuna. Heti paikalle päästyäni totesin, että nyt ovat tapahtuman käytännön järjestelyt onnistuneet hienosti. Välimatkat teltta-alueelta ja parkkipaikoilta itse kisakeskukseen olivat inhimilliset ja itse kisakeskuksessa kaikki palvelut olivat pienen matkan päässä.

”Joko on teltta pystyssä”, kysyi joukkueemme voimasuunnistaja Pitkäsen Matti whatsappissa perjantaiehtoolla. Totesin, että kaikki alkaa olla valmiina Cloudrivenin leirissä viikonlopun koitoksia varten. Pieni tihkusade ja viima perjantain ja lauantain välisenä yönä enteili kuitenkin vain sitä, että Jukolan yössä tultaisiin näkemään ja kokemaan Pohjolan yötön yö sekä auringon laskun että nousun osalta mitä kirkkaimmassa muodossaan.

 

Lauantaina kun Venlat säntäsivät hämäläiseen talousmetsään pitkältä pääsuoralta, oli selvää, että joukkueemme uudistettu taktiikka saattaisi toimia. Ennakkoon tihkuneet tiedot siitä, että lähtösuoralla olisi lähes mahdotonta tehdä ratkaisevia eroja pahimpiin kilpailijajoukkueisiin nähden osoittautuivat oikeiksi. Lähtöruutumme sijaitsi kerrassaan loistavalla paikalla kilpailijoihimme nähden. Sieltä avautui mainio taktinen näkymä tarkkailla hetken kilpakumppaneidemme menoa ennen ratkaisevia iskutuksia. Pääsimmehän lähtemään 1769:stä lähtöruudusta. Asetimme avausosuudelle joukkueemme vikkeläkinttuisimman, gasellimaisen Roinisen Mikon, jonka oli määrä ampaista ennen ensimmäistä väliaikarastia jo lähes kärjen tuntumaan.

 

Täsmälleen klo 2300 lähtölaukauksen ja kovaäänisen särinän kirvoittama sonnilauma säntäsi hämärtyvään metsään. Seurasimme jännityksestä kankeina, kuinka laatimamme taktiikka toimi aukottomasti. Mikko hyödynsi heti ladun auettua sprintteriin ominaisuuksiaan ja ensimmäiselle väliajalle tullessaan oli jo noin 1000 joukkuetta saanut nieleskellä hämäläistä humuspölyä, kun avausosuuden viestinviejämme oli laittanut vinkkarin päälle.

 

Pääsin itse matkaan toiselle osuudelle Mikon tuodessa kartan vaihtopuomille toivottaen hyvää reissua ja kertoen että varo irtokiviä ja lohkareita äläkä syöksy montussa olevalle rastille puolentoista metrin jyrkänteeltä tiikerihypyllä (se ei kuulemma tuo ratkaisevaa aikaeroa vielä tässä vaiheessa yötä). Näitä teesejä hyödyntäen lähdin louhimaan rasti rastilta eteenpäin. Matkaan mahtui paljonkin tapahtumia, mutta yksi on erityisesti piirtynyt unohtumattomasti verkkokalvoilleni. Kuvitelkaa mieleenne kirkas kesäyö, juuri siinä kohdassa yötöntä yötä, kun Etelä-Suomessa aurinko on sen pienen hetken maillaan. Hämärässä jokunen suunnistaja juoksee niityn reunaa ja niityltä nousee pieni usva. Märällä iholla tuntuu usvan aiheuttama viilennys ja kaukana niityn toisella laidalla näkyy pieniä valojuovia, kun toisella hajonnalla olleet suunnistajat kirmasivat kiimassa kohti seuraavaa rastia. Jokaisesta käymästäni Jukolasta on jäänyt unohtumattomia näkymiä limbiseen järjestelmääni ja tässä kohdin jo tiesin, että tämä olisi yksi niistä. Tällaiset näkymät ovat yksi syy siihen, miksi haluan aina juosta Jukolan yö-osuuden, mikäli vain mahdollista. Yö luo tähän tapahtumaan sanoinkuvailemattoman, salaperäisen ja maagisen tunnelman kaikessa mahtavuudessaan.

Lisäksi toinen syy Jukolan kokeneiden suunnistajien halukkuuteen kokea tapahtuma aina uudestaan on viimeisen rastin leimaamisen tunne, kun tiedostaa sen helpotuksen ja onnen tunteen. Kaikki rastit löytyivät, muutaman sadan metrin päässä odottaa seuraavan osuuden karttaa veljes valmiina puomin takana. Se ennakkoon tuntunut pieni pelko ja valtava jännitys purkautuu suurena tunnevyörynä, kun laittaa viimeiset voimanrippeet peliin loppusuoralla.

 

Cloudrivenin Jukolan viestin vienti jatkui seuraavilla osuuksilla kerrassaan onnistuneesti. Kolmannen osuuden viestinviejä, hapenottokykynsä täydelliseen minttiin hionut Kuopion poraaja selätti Heponiemen nousut loikalla. Lamppukaan ei ruuvailuista huolimatta pysynyt siinä kyydissä Matin otsalla vaan otsalampusta tuli matkan aikana kyynärvarsilamppu. Se ei kuitenkaan matkantekoa hidastanut. Neljännen osuuden suoritettuaan joukkueemme kauhumies Janne virkkoi, että kyllä tämä kilpasuunnistus on helppo laji. Mies oli hyödyntänyt suunnistuksen perusoppeja: käännä kartta oikeaan suuntaan, ota kompassilla oikea suunta ja etene mahdollisimman nopeasti kompassin osoittamaan suuntaan. Tällä metodiikalla hän oli kulkenut rastilta toiselle, vaikka juoksuletkat olivat kimpoilleet välillä täysin toisiin suuntiin vain könytäkseen seuraavalle rastipaikalle kysymään Jannelta, että voisitko kertoa missä ollaan.

Viidennelle osuudelle starttasi joukkueemme tämän vuoden mystisin hahmo. Tällä kertaa jo legendaksi muodostunut pipo oli vaihtunut ruusupaitaan ja se siivitti viestinviejämme ennenkuulumattomaan lyöntiin. ”Pieniä pummeja tuli mutta ne korvattiin juoksuvoimalla” aprikoi veljemme maalialueen haastattelussa. Kuutososuuden luottopakkimme Tohtori Tolonen ei ennakkoon osannut kertoa mitä osuudelta voisi odottaa. Osuus kuitenkin taittui ennätysajassa, vaikka Tohtori hieman kriittisin sanoin kehuikin hämäläisen talousmetsän maastopohjaa ja ratamestarin mielenmaisemaa maalialueella.

 

Joukkueemme ylivoimaisen ikänestorin AJ:n kirmatessa metsään oli jo selvää, että joukkueemme sijoitus tulisi kohentumaan roimasti edellisestä vuodesta. Olihan AJ hionut koko vuoden juoksuvoiman ja nopean suunnanoton lisäksi rastinleimaustekniikkaansa. Eikä suotta. ”Kaikki sekunnit on otettava pois tässä iässä mitä on jaossa”, AJ kertoili hyväntuulisena teltalla sykkeen jo hieman tasoituttua. Olipa viimeisellä kilometrillä sattunut samaan rytäkkään myös olympiavoittaja Hannu Manninen etsiskelemään samoja rasteja. Viimeisen rastin leimauksen jälkeen oli näiden kahden veijarin kesken vedetty kunnon otatus loppusuoran mittelössä. Molempien osalta kilometriaika viimeisen 300 metrin osalta painui huomattavan alas tästä mittelöstä ja tasaväkisestä kiristä johtuen.

 

Lopputuloksena tänä vuonna Cloudrivenin ykkösjoukkue sijoittui kunniakkaalle 827. sijalle. Tällainen suoritus vaatii kaikilta joukkueen jäseniltä sitkeyttä, sinnikkyyttä, väsymyksen sietokykyä, tarkkuutta, huolellisuutta ja kaverin kannustamista. Maalissa kaikki palkitaan. Verta, hikeä ja onnen kyyneleitä. Ne ovat mitä mainiointa voimavaraa, jolla jaksaa kirkkain mielin suunnistaa kohti arkielämän seuraavia rasteja.

Tsekkaa myös viime vuoden fiilikset tästä.