Uusi työ – itsensä johtamisen vapautta ja vastuuta
Auringonpaiste heijastuu hangen pinnasta, kun laitan sukset jalkaan. Katson edessäni lähes tyhjää ruuhka-suomen latua. On keskiviikko ja kaikki ovat töissä – paitsi lintsari.
Luterilainen kasvatuksemme on opettanut, että työ ennen huvia. Työpaikalla tulee olla pomon valvovan silmän alla yhdeksästä viiteen. Mieluummin ehkä hieman pidempää, jotta ahkeruutemme tulee kaikille selväksi.
Mutta entä jos huvi tai pikemminkin itsensä johtaminen onkin se mikä mahdollistaa energisen työn? Vuoden alussa aloitin blogisarjan, joka kertoo uudesta aika- ja paikkariippumattomasta työstä. Voimme tehdä työtä milloin ja mistä vain, kunhan toteutamme sen vastuullisesti. Miksipä emme suhtautuisi vapaahetkiin samoin. Se, että voimme kirjoittaa ajatuksiamme ylös myös ilta-aikaan ei tarkoita, että olemme aina töissä. Se tarkoittaa yhtä lailla, että meidän tulee rentoutua ja varmistaa jaksamisemme ajankohtina, joina olimme ennen naulittuna liukuhihnalle tai tietokoneruutuun.
Ladut ovat käytännössä tyhjät muutamaa eläkeläistä ja yhtä kouluryhmää lukuun ottamatta. Eikä ihme, onhan keskiviikko työviikon stressaavin hetki alkuviikon kiireen ja loppuviikon paineen välissä. Sivakoin nauttien auringon paisteesta ja tunnen kuinka mieleni energisoituu. Totuushan on, että ennen iltapäivän hiihtoa, olen jo hoitanut pari asiakaskäyntiä sekä lounastapaamisen. Seuraava puhelinpalaveri on odottamassa – kunhan vapaudun asiakkaalle luvatusti kello 15. Otan itselleni hieman omaa aikaa, koska edellisilta meni tarjouksen työstössä pitkäksi. Asiakkaan lennon viivästyminen kasasi rästitöitä ja onnistuneen tapaamisen myötä, hän odotti vastausta jo samana iltana.
Olisiko minun tullut juhlistaa tätä odottamatonta onnistumista repimällä aikariippumattomasta työselkänahastani jälleen täysi työpäivä? Vai voisinko sittenkin keskittyä tuloksiin, jotka saavutin murto-osalla odottamastani työmäärästä. Eittämättä uudessa työssä vaikeinta onkin mittaamisen muuttaminen läsnäolosta aikaansaamisiin, organisaation lisäksi yksilötasolla. Huolimatta onnistumisista, perinteisillä mittareilla hiihtolenkin mittainen väli kalenterissa tulisi olla huonon omatunnon paikka. Omaa tekemistä on helppoa seurata kalenteriaktiivisuuden tuomalla tärkeyden tunteella, vaikka todellisuudessa ei välttämättä saa juuri mitään aikaiseksi.
Haastetta kasvattaa myös työn rakenteettomuus ja lepoon liittyvä yksilöllisyys. Uutta työtä ei voi johtaa prosesseina ja yksilölle se luo haasteita havaita milloin on syytä ottaa aikaa itselleen. Kun ei ole alkua eikä loppua, ei työ tekemällä lopu. Rakenteettomuuden hallintaa opetetaan työssä harvoin. Tai ehkä sitä ei edes osatakaan opettaa, koska ilmiö on kauttaaltaan uusi. Siihen eivät tepsi pillerit ja poppakonstit vaan uudenlaisen taidottomuuden kohtaaminen, kuten Petri Suhosenkin riipaiseva kirjoitus osoittaa.
Uuden työn luonne tuo tekijälleen vapautta ja vastuuta, niin organisaation suuntaan kuin erityisesti itselleen. Työn vapaus ei tarkoita vain vastuuta aikaansaannoksista, vaan omaa jaksamista varmistavan itsensä johtamisen taitojen kartuttamisesta. Sen keskeisiä osia ovat itsensä kuunteleminen, aikainen avun pyyntö ja asioiden priorisointia kalenterin täyttämisen sijaan.
Niin ja mitenkäs uuden työn teho? Itselläni hiihtolenkki mahdollisti tämän jo pitkään mieltä vaivanneen blogin kirjoittamisen. Sain tunnin hiihtolenkillä ajatukset kasaan ja blogin osalta enemmän aikaiseksi kuin kahteen viikkoon tietokoneen äärellä. Kuten viereisen autoon kivunnut työn sankari asian kiteytti: ”KiKyissä voitaisiin lisätuntien sijaan sopia, että Suomessa urheillaan, kun aurinko paistaa”.
Osallistu myös ensi kuun webinaariimme, jossa keskustellaan uusista tavoista palkita ja kannustaa työntekijöitä sekä kehittää uuden työn tapoja parempien tuloksien saavuttamiseksi. Me teemme sen pelillistämällä arjen rutiineja!